Arkipäivän mysteeriot

Joskus on hyvä asettua toisen ihmisen asemaan ja yrittää ymmärtää miten monet hyvin mysteerisiltä ja kummallisilta tuntuvat jutut ovat toisille ihan arkipäiväisiä.

Esimerkiksi minulla ei ole ajokorttia, joten minusta on hyvin hämärää miten joku voi hallita jotain kuorma-auton kokoista laitosta ilman, että jatkuvasti vahingossa raastaa osia irti vastaantulevista autoista tai tuntee palavaa halua ajaa läpi lähimmästä omakotitalosta. Ikään kuin ne olisivat jotain ihmisten kontrolloitaviksi tehtyjä kapineita, eivätkä massiivisia arvaamattomia murhavälineitä.

Ajokortittomuuteen liittyen yhtä omituista on ajatella parkkihalliin ajamisen olevan niin jokapäiväinen kokemus, että siitä tulee tylsää. Parkkihallit ovat jännittäviä luolia, joissa käydään takaa-ajoja, tulitaisteluja ja tehdään hämäräperäisiä diilejä valtiosalaisuuksista syväkurkkujen kanssa. Eivät ne voi olla tylsiä. Ikään kuin ne olisivat jotain paikkoja joissa vain säilytetään autoja.

Sitten jotkut älypuhelittomat voivat olla ihan lungisti tiedottomia sähköpostistaan ja sosiaalisen median tilasta. Sellaisesta hyypiöstähän voi tuntua suorastaan osoitukselta pakkomielteestä jos tarkistaa streaminsa, feedinsä, inboxinsa ja syötteensä viiden minuutin välein. Ikään kuin se ei olisi ihan tavallinen hengittämisen ohella tapahtuva sijaistoiminto. Samaiset internetittömät tyypit voivat muuten ihan normaalisti elää sellaisen asian kanssa, etteivät tiedä jotain. Lesoilevat rinta pystyssä mielenrauhoineen kun toiset joutuvat selkä käyränä veri kurkussa googlettamaan punatulkun latinankielistä nimeä kesken kiivaimman nousuhumalan. Ikään kuin sillä ei olisi väliä.

Vaatii osaltani erityisen merkittävää mielikuvituksen venymistä kun yritän kuvitella millaista se on, kun ihan noin vain syödään esimerkiksi omena. Siis otetaan se hedelmä käteen ja aletaan aivan tyynesti pureskella. Ikään kuin se olisi syömäkelpoinen härveli eikä väline, jonka kautta pahuus ja epäpuhtaus manifestoituvat ihmisen sisään. Tästä fobiasta seuranneine lihavuustiloineni oletan, että normaalipainoiset varmaan myös kokevat ihan tavallisena, ettei joka neljäs-viides tavattu ihminen oleta sinun olevan myös vähän yksinkertainen. Ikään kuin kaikkien ihmisten kanssa muka joutuisi toimimaan lähtökohtaisesti samalla tasolla, ilman kätevää etulyöntiasemaa*.

Niin ja ajatelkaapa semmoistakin kummajaista, joka tuosta noin vain osaa ottaa kohteliaisuuksia vastaan. Ikään kuin ne eivät olisi pohjimmiltaan vittuilua. Tai sitä kauhistusta kaikkeuden silmissä, jolle on ihan tavallista pohtia päivittäin, että minkähän kenkäparin sitä laittaisi jalkaan. Ikään kuin olisi ihan tavallista, että vaihtoehtoja on enemmän kuin yksi. Tai sitä friikkiä, joka harrastaa seksiä ihan noin vain keskellä päivää, ilman uskomatonta tuuria ja kolmen promillen humalaa. Ikään kuin se ei olisi eksoottinen merkkitapahtuma. Tai niitä absurdeja perheotuksia, jotka joutuvat itse laittamaansa ruokaa tarjoilemaan muille, syömään sitä jonkun toisen nähden ja kaiken lisäksi käyttäytymään syödessään, päivittäin. Ikään kuin niin tehtäisiin silkasta lähimmäisenrakkaudesta.

Miettikää sitä Tuolta Puolen tullutta syväläistä, jonka mielestä ei tunnu yhtään oudolta mennä baariin ja tilata pelkkä jäävesi. Ei edes kahvia tai teetä, kaljasta puhumattakaan.

Jäävesi! Huh huh.

Hankala on asennoitua kaikkien tuollaisten absurdien ihmisten ajatusmaailmaan, mutta hyvää tekee välillä pohtia mitä jos kaikki olisikin toisin ja maailma vinksin vonksin tai ainakin höykyn köykyn.

---
*Joku varmaan miettii mitä etulyöntiä tuossa muka oikein on ja että sarkastisesti siinä blogisti lihavuuttaan säälii, mokomakin läski itsesäälinen paskiainen. En edes sääli. Miettikää nyt: Ihmiset osoittavat vapaaehtoisesti olevansa ääliöitä JA eivät ole ollenkaan valmistautuneita siltä varalta, että ihan oikeasti osaatkin puhua kokonaisia lauseita. Tämä pätee oikeastaan lähes kaikkeen muuhunkin ulkonäön perusteella tapahtuvaan tuomitsemiseen, mutta niistä en niin tiedä koska olen valkoinen mies. Ja häikäisevän kaunis.