Aina silloin tällöin ajaudun syystä tai toisesta, ihan vapaasta tahdostani kyllä, sellaisiin ns. korkeamman kulttuurin touhuihin. Tiedättehän, näyttämötaiteeseen, joka ei ole stand-upia ja konsertteihin, joissa ei soiteta särökitaraa. Kun sellaisissa loppuu esitys, taputetaan. Niin, kohteliastahan se.
Sitten, toisin kuin tavallisessa fyysisesti aistittavassa maailmassa, taputus jatkuu. Todellisuuden kulmasta kuuluu nirskahdus. Ja se jatkuu. Näkökulma keinahtaa viisi astetta ja neuronien rappaukset ropisevat pitkin kallonpohjaa. Ja se jatkuu.. Monotonisen läpytyksen seasta kuuluu rapinaa vasenta tärykalvoani vasten kun aivoni yrittävät kaivaa pakoreittiä ulos. Ja se jatkuu.. Missä minä oon? Oonko minä yksin täällä? Ja se jatkuu.. Mitä vittua täällä tapahtuu? Älkää jättäkö! Ja se jatkuu.. Mikä näitä ihmisiä vaivaa?! Ja se jatkuu.. Hei Rouva, herätkää! Jos kuulette räpäyttäkää kaksi kertaa kyllä, kerran ei! Ja se jatkuu....
Ihan oikeasti. Jos millekään asialle taputtaa niin kauan siististi istuen (tai seisten, aivan sama), niin se on väistämättä täysin feikkiä. Ymmärrän jos on niin innoissaan, että intohimon hurmoksessa tai encoren toivossa läiskyttää menemään ja huutaa kuin masturboiva gorilla vaikka kymmenenkin minuuttia, mutta kun se perkeleen kansa istuu paikallaan hiljaa ja kädet täpisee yhteen kuin olisi jäänyt aivoissa komennot luuppiin. Ei se tunnu siltä, että siinä kiitetään esiintyjää. Se tuntuu siltä, että vasen puoli yleisöä on päättänyt, että "Oikea puoli ei tätä taputuskilpailua voita, nyt jauhetaan vaikka hampaat irvessä! Taputa nyt perkele! Jaksaa jaksaa!" Eikä sieltä mitään encorea tule. Sieltä tulee joku hyypiö kumartamaan viidettä kertaa. Sama jätkä, jota juuri päjötettiin katsoa kaksi tuntia ja sitäkin vituttaa. Se on just kaksi tuntia meidän iloksemme siellä lavalla hyppinyt ja huutanut. Se haluaa jo suihkuun ja kaljalle. Annetaan ihmisen olla.
Ottakaapa kello eteenne ja pankaa oikein kunnolla orvaskesi kaikumaan. Moinen touhu alkaa tuntua idioottimaiselta melko nopeasti. Itse asiassa jos se ei ala tuntua turhalta ja ääliömäiseltä viimeistään puolen minuutin ja minuutin välimaastossa, niin kannattaa käydä tarkistuttamassa lääkärissä pää. On suuri mahdollisuus, että olet ääliö ja/tai turha.
Onneksi en ole teatterinäyttelijä tai laulaja tai kapellimestari tai orkestenaattori (no mitä ne muka on?). Yleisössä ollessa ei kehtaa huudella, on niin kova laumakuri, mutta esiintyjänä kyllä pistäisin koko yleisön halvalla viimeistään siinä kahden minuutin taputuksen tienoilla. Sillä onhan sen nyt jo oltava siinä vaiheessa silkkaa vittuilua eikä mitään aitoa iloa. Huutaisin turpaa kiinni ja jotain nasevaa sanoisin. Haistattelisin kuin persujen vaalityöntekijä ja sormimerkkejä näyttäisin. Persettä permannolle ja palleja parvelle.
Itse asiassa epäilen, että 80-luvulla paljon kohua nostattaneessa Jumalan Teatterissa tapahtunut paskan heittely yleisöön suoritettiin lopputaputusten aikana. Mistä lie nimen sille hakeneet...
---
Niin joo. Horsebic? Siis Horsebic? Olen sanaton.
Tiedotteena kuitenkin: Järjestän Helsingin Kalliossa Wurstpic kursseja Horsebic-kursseilla paikkansa venäyttäneille. Tehokkaaseen pikahoitoon perustuva jatkokurssi tarjoaa oivan paikan kuntoutumiseen. Hintaan kuuluu ryhmämatka Wotkinin makkaratehtaalle.
0 kommenttia:
Lähetä kommentti